Kun aloitimme yläasteikäisinä työuramme ruokakaupassa 90-luvun lopulla, tulevaisuus näytti valoisalta. Käytimme huomattavasti aikaa siitä kaikesta unelmoimiseen, mitä voisimme työstä saatavalla palkalla ostaa. Laskimme tunnit, kerroimme ne tuntipalkalla ja tuntui, että mikä tahansa on mahdollista. Lopulta Teemu osti stereot ja Ilari kulutti koko ensimmäisen kesän palkan televisio-videonauhuriyhdistelmään.
Todellisuus iski kuitenkin vasten kasvoja, kun tajusimme että saadaksemme palkkaa, meidän piti tehdä työtä, joka oli suhteellisen rankkaa. Työskentelimme viikonloppuisin, kesäisin ja juhlapyhinä. Myimme mansikkaa, pakkasimme lihaa, hoidimme pullonpalautuspistettä ja välillä kävimme kassalla palvelemassa asiakkaita. Jos jonkun piti pukeutua Chiquita-banaaniksi, meiltä kysyttiin aina ensin. Tai oikeastaan ei edes kysytty.
Vanhempiemme ollessa kauppiaita, meiltä usein kyseltiin aiommeko mekin lähteä kauppiaiksi isoina. Ihmettelimme aina näitä kysymyksiä, sillä aika nopeasti oli selvää, että tulevaisuutemme olisi jossain muualla. Olimmehan nähneet jo mitä kaupan pyörittäminen vaatii käytännössä. Mielessämme olikin lähinnä epäuskon tunteita, että voivatko kysyjät olla edes tosissaan.
Aikaa kului, ja jossain vaiheessa ajatuksemme alkoivat muuttua. Suunnittelimme yrittäjiksi ryhtymistä, ja kehittelimmekin erilaisia yritysideoita, joista mitään ei kuitenkaan ikinä toteutettu. Lopulta lähdimme lumilautailureissulle, missä ajatukset kypsyivät siihen, että miksipä emme lähtisi kauppiaiksi. Ala oli tuttu ja kiinnostava, ja ennen kaikkea pääsisimme toteuttamaan yrittäjyyttä. Teimme netissä testin siitä onko meistä kauppiaiksi, ja testin tulos oli positiivinen.
Ensimmäisissä keskusteluissa Keskon kanssa meitä yritettiin vakuuttaa olemaan lähtemättä kauppiaiksi. Molemmilla oli alla korkeakoulututkinto ja olimmehan jo nähneet mitä se voi olla. Päätimme vastusteluista huolimatta aloittaa kauppiasvalmennuksen.
Kauppiasvalmennukseen päästäkseen tarvitaan hyvää asennetta, (ainakin jonkinlaista) kokemusta ja reilusti onnea ajoituksen suhteen. Korkeasta koulutuksesta ei nykyään ole ainakaan haittaa, sillä kilpailu hyvistä kauppapaikoista on erittäin kova ja tasokas. Työkokemusta kaupan alalta ei varsinaisesti vaadita, mutta jos sitä ei ole lainkaan, pitää panostaa perusteelliseen kauppaharjoitteluun valmennuksen aikana. Ruokakaupan pyörittämisen kulmakiviä ovat juhlapyhät ja sesongit, joita pääsee harjoittelemaan yhden vuoden aikana kuitenkin ainoastaan kerran.
Kauppiasvalmennus itsessään sisältää käytännön kauppaharjoittelun lisäksi myös itsenäisesti tehtäviä tehtäväkokonaisuuksia sekä lähiopetusjaksoja. Valmennus vaatii hyvää organisointikykyä, jotta tehtävät tulee tehtyä ajallaan ja laadukkaasti. Valmennuksella olijoiden onkin hyvä tiedostaa, että he kilpailevat kurssikavereidensa kanssa samoista aloituspaikoista, ja myöhemmin myös suuremmista yksiköistä.
Olennaisin osa valmennusta on kuitenkin kauppaharjoittelu, johon kannattaa panostaa kaiken mitä ikinä vain pystyy. Harjoittelun aikana pääsee näkemään mitä kauppiastyö käytännössä on, ja mitä enemmän harjoittelun aikana opettelee, kokeilee ja mokailee, sitä valmiimpi on vastaanottamaan oman kauppapaikan aikanaan. Aina kannattaa tehdä virheet mieluummin jonkun toisen kaupassa kuin omassa.
Valmistumisen jälkeen kriittisintä oman kauppapaikan saamiseksi on omien Keskon suuntaan annettujen näyttöjen lisäksi valmistua sopivana hetkenä. Sopivaa hetkeä ei kuitenkaan varsinaisesti ole olemassa, ja vaikka olisikin, sitä ei pystyisi millään tavalla kontrolloimaan. Tärkeintä onkin panostaa kaikki omat paukut siihen mihin pystyy vaikuttamaan, eli kauppiasvalmennukseen ja ennen kaikkea siihen kuinka aktiivinen on Keskon suuntaan.
